Viinikirvan historia, Osa II

Elokuussa 1868 julkaistiin ranskalaisessa sanomalehdessä korkeasti arvostetun Montpellieriläisen Société Centrale d’Agriculture de l’Hérault (SCAH) tutkimustulos, joka koski viinikirvaa ja sen aiheuttamia tuhoja. Artikkeli sai vain vähän huomiota. Tuohon aikaan ei haluttu uskoa, että pieni keltainen hyönteinen olisi viinitarhojen suurien tuhojen aiheuttaja. 

Artikkelin olivat laatineet SCAH:n puheenjohtaja Georges Bazille, professori Jules-Émile Planchon ja arvostettu viininviljelijä Felix Sahut ja se perustui kesäkuun 15.–18. Etelä-Rhônen länsirannan puoleisissa tarhoilla tehtyihin tutkimustuloksiin. 

Ensin oli tutkittu kuolleita köynnöksiä, mutta mitään mainitsemisen arvoista ei niissä havaittu. 

Professori Plancon oli todennäköisesti vahingossa nostanut maasta näennäisesti terveen näköisen juurakon, jota alettiin tutkia luupin avulla. Havaittiin, että juurakko oli täynnä pieniä keltaisia hyönteisiä. Professori Plancon totesi, että: "Loupes were trained with care upon the roots of uprooted vines: but there was no rot, no trace of cryptogams; but suddenly under the magnifying lens of the instrument appeared an insect, a plant louse of yellowish color, tight on the wood, sucking the sap. One looked more attentively; it is not one, it is not ten, but hundreds, thousands of the lice that one perceived, all in various stages of development. They are everywhere . . ."

Jules-Emile Planchon alkoi hahmottaa tilannetta. Hän havaitsi, että viinikirvan esiintyminen viinitarhoilla alkoi jälkeen, kun Amerikkalaisia juurakoita oli alettu tuomaan Eurooppaan. Toinen yhtäläisyys oli se, että Phylloxera vastatrix oli hyvin saman lainen kuin Amerikasta löydetty Phylloxera quercus. 

Meni kuitenkin vielä jonkin aikaa ennen kuin nämä tutkimustulokset tuottivat tulosta. Suurinpana syynä oli se, että tuhojen aiheuttajina pidettiin yleisesti mm ylituotantoa, kylmiä talvia, huonoja sääolosuhteita tai maan köyhtymistä. Arvostetut tiedemiehet tekivät vääriä diagnooseja, eikä ongelmalle tuntunut löytyvän ratkaisua. Sociéte des Agricultures de France komission johtaja L.Vialla uskoi, että esim. ylituotanto ei voi olla syy näihin mittaviin tuhoihin. Hän torjuikin järjestelmällisesti kaikki nämä hänen mielestään virheelliset teoriat, joita esitettiin tuhojen aiheuttamisen syyksi. 

Ranskan viinituotanto oli romahtanut ja jotain oli tehtävä. Vuonna 1875 viiniä tuotettiin 84,5 milj. hl, kun vuoden 1889 tuotanto oli 23,4 milj. hl. Kesäkuussa 1874 Ranskan hallitus lupasi maksaa suuren palkkio (300 000 frangia) sille, joka keksi ratkaisun taudin aiheuttajan poistamiseksi. Ehdotukset tuli lähettää Montpellierissä olevaan School of Agricultureen. Kolmen vuoden aikana School of Agricultureen lähetettiin 1 044 kpl erilaista ehdotusta ongelman ratkaisemiseksi. Syyskuussa 1876 professorit Durand ja Jeannenot saivat 696 kpl ehdotusta tutkittavaksi, joista jatkokäsiteltiin 317 kpl. School of Agriculture sai useita hyvin omintakeisia ehdotuksia kuten esim. elävien sammakoitten istuttamista viiniköynnösten alle hyönteisten syömistä varten. Yhdeksi lääkkeeksi ongelman ratkaisemiseksi esitettiin viiniköynnösten ruiskuttamista valkoviinillä, lampaan virtsalla tai katkarapuliemellä. Tutkijat saivat käsiteltäväkseen ehdotuksia myös mm. Tanskasta ja Singaporesta. Mittava tutkimustyö ei tuntunut tuottavan tulosta.

Bordeaux´ssa asuva paroni Paul Thénard (uraauurtavan kemistin paroni Louis-Jacques Thénardin poika) oli tehnyt pitkään kokeita erilaisten kemikaalien kanssa viinikirvan tuhoamista varten. Ranskan teollisuus oli alkanut saada käyttöönsä rikkihiiltä (CS2), jota Paul Thénard päätti kokeilla viinikirvan tuhoamiseen. Hän oli havainnut, että rikkihiilellä tehdyt ruiskutukset tuhosivat viljassa olevan jyväkärsäkkään.  Paul Thénard ja hänen kollegansa tekivät viiniköynnöksen ympärille reikiä, johon ruiskutettiin rikkihiililiuosta. Viinikirvat kuolivat, mutta niin köynnöksetkin, koska käytössä ollut rikkihiililiuos oli liian voimakasta. Parin vuoden kuluttua alettiin saada lupaavampia tuloksia. Vähentämällä ruiskutuksessa käytettävän rikkihiilen määrää köynnökset säilyivät hengissä ja viinikirvat katosivat. Näytti lupaavasti siltä, että rikkihiilestä olisi tullut löytynyt ratkaisu viinikirvan tuhoamiseen.

Rikkihiilimainos viinikirvan tuhoamista varten,
joka ilmestyi Pacific Rural sanomalehdessä joulukuussa 1881.

Rikkihiili on öljymäinen neste, jossa on kuvottavat tuoksu. Aine imeytyy hyvin maaperään, koska se on raskaampaa kuin ilma. Maahan imeytyessään se muodostaa tukahduttavan kerroksen, joka tappaa monia hyönteisiä, etenkin Phylloxeran. Ongelmana vain on se, että rikkihiili ei tapa kaikkia maaperässä esiintyviä hyönteisiä vaan osa niistä jää edelleen eloon. Näin kävi myös viinikirvan kanssa. Vaikka menetelmän avulla viinikirvakantaa saatiinkin pienennettyä, tuli ruiskutukset tehdä viimeistään vuoden kuluttua uudelleen, jotta viinikirvat pysyisivät poissa. Joillakin alueilla ruiskutukset piti tehdä kaksi kertaa vuodessa. Lupaavasta alusta rikkihiilestä ei tuolloin tullut ratkaisua viininviljelijöiden ongelmaan.

Jatkuu: Viinikirvan historiaa, Osa III