tiistai 1. tammikuuta 2013

Viinikirvan historaa, Osa III


Ranskalainen viininviljelijä Louis Faucon teki keväällä 1869 seuraavanlaisen havainnon viinitarhoillaan. Fauconin tarhat sijaitsivat keväällä runsaasti tulvivan Rhôhen sivuojoen rannalla. Kevättulvien jälkeen Faucon havaitsi, että viinikirvat olivat hävinneet jo tuhoon tuomitulta tarhalta. Syksyllä hän sai kyseiseltä tarhalta kohtalaisen sadon. Faucon kertoi havainnoistaan marraskuussa Beaunessa pidetyssä maatalouskongressissa. Ongelmana näissä lupaavissa havainnoissa oli se, että vain harva viinitarhan oli lähellä vesistöjä. Vettä ei olisi riittänyt suuria määriä kaikille viinitarhoille. Tulva-menetelmää käytetään edelleenkin joillakin tarhoilla viinikirvan tuhoamiseen. esim. Argentiinassa.

Toinen havainto oli se, että hiekkamaalle istutetut tarhat eivät sairastuneet viinikirvaan. Näitä tarhoja oli harvassa. Portugalissa sijaitsevassa Colaresin kylässä kasvaa edelleenkin köynnöslajikkeita, joita ei ole koskaan vartettu. Bollingerin omistuksessa olevat tarhat nimiltä Clos Chaudes Terres ja Clos St.-Jacques, jotka sijaitsevat Marne Riverin alueella Épernayn ulkopuolella. Tarhoilla kasvaa Pinot Noir –lajiketta noin 0,8 ha alueella.

Bollinger


Kansainvälisen Phylloxera komission toimesta aloitettiin projekti, jonka vetäjänä toimi kemisti Dumas. Projekti alkoi Planchonin vierailulla elokuussa 1873 Missourilaisen hyönteistutkija C. V. Rileyn luona. He tekivät tutkimuksia yhdysvaltain tärkeimmillä viininviljelyalueilla. Planchon sai matkan aikana paljon uutta tietoa. Tärkein ja hyödyllisin vierailu tapahtui Missourissa olevilla St. Louis ja Bush taimikasvattamoilla. C. V. Rileyn tutkimusten avulla selvisi, että Ranskassa tuntematon hyönteinen oli sama, joka löytyi myös Amerikasta. Hän oli ensimmäinen henkilö, joka ehdotti eurooppalaisten viiniköynnösten varttamista amerikkalaisiin juurakoihin. Planchonilla oli kotimaahansa tulleessaan paljon uutta tietoa amerikkalaisesta viiniköynnöksestä, viljelytekniikasta ja historiasta.
Missourilainen Hermann viinitila, jolta lähetettiin
juurakoita Ranskaan.

Matkansa jälkeen Planchon esitteli monia eri viiniköynnöslajeja, jotka soveltuisivat viinin varttamista varten tehtäviin kokeisiin. Valitettavasti hänen ehdottamisen lajien joukossa oli Vitis Labruscan lajikkeet Concord ja Clinton. Pian havaittiinkin, että näillä lajikkeilla ei ollut minkäänlaista vastustuskykyä viinikirvaa vastaan Ranskalaiseen maaperään istutettuna. Ennen kuin tämä havaittiin oli vuosien 1872–1873 aikana oli Eurooppaan ehditty toimittaa yli 70 000 Labrusca-juurakkoa varttamista varten.

Amerikasta toimitettiin uusia Vitis Labrusca lajikkeita tutkimuksia varten. Herbemont ja Jacquez lajikkeet olivat tautiresistenttejä, mutta ne olivat hyvin vaikeita kasvattaa. Lajikkeista saadun viinin laatu oli myös huono.

Varttamiskokeita päätettiin kuitenkin jatkaa vaikeuksista huolimatta. Uusiksi lajeiksi valittiin Vitis Riparia ja Vitis Rupestris. Tutkijat saivat juurakoita kokeitaan varten Missourista ja seitsemästä muusta osavaltiosta. Juurakot istutettiin ja vartettiin toisen kasvukauden aikana. Kaikkein parhaiten menestyivät Riparia Glorie de Montpellier ja Rupestirs du Lot. Molempia lajikkeita viljellään edelleenkin ympäri maailmaa.


Planchonilla oli monia vastustajia, josta yksi vahvin oli Guérin-Méneville. Vastustajat olivat sitä mieltä, että viiniköynnöksiä kohdannut tuho ei ollut niissä esiintyvän viinikirvan syytä. Vähitellen vastustajien oli uskottava, että he olivat väärässä. Vastustajat ja Ranskan hallituksen oli vähitellen uskottava siihen, että ongelman ratkaisu saattaa löytyä amerikkalaisista juurakoista. Etenkin Pariisilaisten piireissä oli hyvin tärkeää, että perinteiset lajikkeet, viljelytavat ja viljelyalueet säilyvät.
Planchon ei ollut ainoa, joka kannatti varttamista. Viininviljelijä Gaston Bazille oli ehdottanut Vitis viniferan varttamista amerikkalaisiin juurakoihin 1874. Bordeaux´sta kotoisin oleva viininviljelijä Leo Laliman oli samoilla jäljillä. Laliman oli tutkinut amerikkalaisten lajikkeiden taudinsietokykyä silloin, kun harmaahome oli ollut viinitarhojen ongelmana 1840. Tuolloin ongelman ratkaisu oli löytynyt myös Amerikasta Varttamisehdotus ei saanut heti kannatusta, koska oli ilmaantunut monta erilaista ongelmaa, joihin ei tiedetty vielä tuolloin vastausta. Kuinka pitkä elinaika vartetulla köynnöksellä on? Pitäisikö juurakoina käyttää lajikkeita, joiden viinien tiedetään olevan ”kettumaisia”. Minkälaista viiniä vartetuista köynnöksistä saadaan? Olisiko vartetut köynnökset sittenkään taudinkestäviä?

1881 pidettiin Bordeaux´ssa kansainvälinen Phylloxera kongressi, jota pidetään yhtenä käännekohtana torjunnan historiassa. Kongressissa oli edustettuina kaksi erilaista koulukuntaa, joilla oli omat ehdotuksensa ongelman ratkaisemiseksi. Toisena ryhmän muodostivat kemistit, jotka vannoivat ruiskutusten nimeen. Vastapuolella oli "Americanists". He ehdottivat, että viininviljelyssä alettaisiin käyttää Amerikkalaisia lajikkeita. Tuolloin oli havaittu koeistutuksissa, että uudet Amerikkalaiset lajikkeet eivät sairastuneet, kun taas samalle alueelle istutetut paikalliset lajikkeet tuhoutuvat viinikirvan ansiosta. Amerikkalaiset lajikkeet olivat viinikirvalle resistenttejä.

Varttamisidea alkoi saada kannatusta. Vuonna 1880 vartettuja juurakoita oli istutettu 2 500 ha alalle. Vuonna 1885 määrä oli noussut jo 45 000 ha.

Onneksi kaikki lähes 30 vuotta viinikirvaa vastaan kestäneen taistelun vaikutukset eivät olleet negatiivisia. Uudet viininviljelymenetelmät olivat tuottoisampia, rypäleiden laatu parani ja uudet viinitarhat olivat helpompia hoitaa.  

Sadaonkorjuuta Solognessa
Köynnökset ovat todennäköisesti uudelleenistutettu viinikirvan
aiheuttamisen tuhojen jälkeen, koska ovat vielä niin matalia.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti